Koira-asiaa

Olen täysin hurahtanut koiriin. Jonkinlainen piski on pakko pyöriä nurkissa, ja mieluiten monta samalla kertaa. Tälläkin hetkellä niitä on kaksi.

Kouluttamisessa olen tiukka. Huudan, karjun ja kiljun. Lyömistä en hyväksy. Niskasta saa kurittaa, mutta varovasti, ettei satu. Itken pimeässä peiton alla. Poden huonoa omaatuntoa kaikkien maailman kaltoinkohdeltujen koirien puolesta.

Elämääni on mahtunut monta koiraa. Tai no, monta ja monta mutta kuitenkin. On ollut kaiken kokoisia ja näköisiä. Suurin on ollut bernhardilainen ja pienin whippet.

Mutta nyt löysin vastuksen. Sen kaikista pahimman, vaikeimman ja PIENIMMÄN. Jos tämän olisin tiennyt niin hankkimatta olisin jättänyt. Se on maailman kaikkeuden vittumaisin koira. Se on kääpiöpinseri.

Helvetin perkele.

Sillä on ikää 9 kuukautta. Se tietysti kertoo jo paljon, mutta voi taivas jos koira osaa olla päin seinää niin se on sitten sitä. Se on meidän perheen pienin. Tietenkin. Ja joka mielessä.Ja silti se luulee olevansa maailman napa.

Aamulla kun heräät niin eikö se perkele ole jo täydessä vauhdissa. Sillä kun on synnynnäinen ADHD. Hetkeäkään et saa olla rauhassa kun se tyhmyyden ruumiillistuma riehuu. Se pomppii kuin arojänis sänkyyn ja takaisin. Avaat oven että se pääsee kuselle. Ja senhän se tekee, samalla pitää haukkua ja murista naapurin pensasaidalle. Sitten se kyttää koska tuo isompi koira tekee saman tempun ja menee seisomaan "suihkun" alle. Sitten alkaa se joka aamuinen väsytys että tuleeko se sisälle, saako sen kiinni että sen saa taas pestä ettei sitä kusta ole maailma täynnä. Ja kun menet sen pesemään sillä flippaa täysin. Se juoksee ympäri kämppää ja eihän se pysy pystyssä kun sen jarpaat on märät. Se menee kuin ralliauto sateen kastelemalla radalla pitkin seiniä ja kurvit kyljellään. Ja päämääränä sänky. Riehukoon siellä sen aikaa että saan lapsen hoitopaikkavalmiiksi, ajattelen.

Mutta ei, se tulee tutustumaan lapsen vaatekaappiin, vaippapakettiin, aamupalaan ja ihan joka helvetin juttuun mitä täytyisi tehdä ennenkuin päästään ovesta pihalle. Päivän se on vessassa. Kerron myöhemmin miksi. Isomman otan töihin mukaan. Se on leikisti vahtikoira. Kun tulet töistä, se kiljuu kuin pistetty sika vessan oven takana. Ihan niinkuin sitä ei muistaisi että se on olemassa. Avaat vessan oven ja se syöksyy niin pienestä raosta etten tiedä yhtäkään rottaakaan joka siitä mahtuisi. Ja jumalauta taas alkaa se riehuminen ja päin seiniä juokseminen. Se morjestaa isompaansa. Isompi katsoo että HJÄLP! Päästät ne ulos. Sama systeemi kuin aamulla, paitsi että haukkumista ja murisemista on paljon enemmän. Pirttiin on niin kiire että se ehtii juosta pari kertaa ovea päin ennenkuin ehdit sen avaamaan.

Koko illan se riehuu lapsen kanssa. Lapsi sitä koiraa rakastaa, en minä. Lapsen syy että se edes on meillä. Kukaan täysjärkinen ei tommosta pirttiinsä ottaisi. Isompi nukkuu sohvalla. Se pienempi perkele härnää sitä. Tästä ei hyvä seuraa. Komennat sitä että rauhotu nyt saatana. Sitten se näyttää kuka on pomo. Ja tässä tulee syy siihen miksi se on päivisin vessassa. Se menee lapsen huoneeseen ja nostelee koipea kaikkeen mikä sattuu olemaan 2 cm koholla lattiasta. Sitten se tulee olohuoneeseen, ruopii mattoa merkiksi ja murahtelee samalla. Sitten täytyy päästä pihalle jatkamaan merkkailua. Naapurin kissa on 4 kertaa sen kokoinen mutta silti sille on hyvä räyhätä 1,5 metrisen aidan takaa. Kissa on jo tottunut tähän. Se ei pahemmin hötkyile.

Ja seksiä sen pitää harrastaa joka päivä monta kertaa. Sillä oli omiakin pehmoleluja mutta se nussi ne puhki. Söi silmätkin päästä. Niin ja nenän jos sellainen sattui olemaan. Nyt sillä on vaan vessapaperihylsyjä. Niitä se ei pane. Lapsen lelut pidetään korkealla hyllyn päällä ja niillä leikitään valvotusti ettei tuo perkele niitä nussi.

Mutta jos on paljon pahaa niin pakkohan sitä on olla jotain hyvääkin. Se hellyyden määrä mitä tuosta saatanan pikku kätyristä lähtee. Se on jotain uskomatonta ja joskus aivan käsittämättömän rasittavaa. Kun koira sattuu olemaan kääpiökanin kokoluokkaa niin suuhunhan se änkee. Ja kun istut soffalla se saatana tulee nukkumaan niskaan. Mitä enemmän tukkaa sitä enemmän se hieroo.

Illalla kun lapsi menee nukkumaan, niin se ottaa parhaan paikan sängystä. Se perkele menee tyynylle makaamaan pitkin pituuttaan ja peiton alle. Siellä se nukkuu koko 10 tuntia. Piereskelee ja murisee unissaan. Eikä varmaan väistä. Ei vaikka mitä tapahtuis. Se on sen paikka. Se on pomo.