Ainainen väsy

Se minua riivaa. Ainainen väsy.

Tuntuu että vaikka nukkuisin viikon putkeen väsyttää silti. En tietenkään ole sitä koittanut.

Lapseni on 1,5 vuotta vanha. Ensimmäinen puoli vuotta meni siinä kun ajattelin että se potkaisee tyhjää heti jos silmä välttää ja ainakin nukkuessaan. Seuraava puoli vuotta meni siinä kun lapsi ei itse nukkunut. Ja tämä viimeinen puoli vuotta on mennyt niin että lapsi nukkuu, minä en. Niin miksen nuku. Jaa-a, sen kun tietäis niin viisas olisi.

Jos lapsi on hoidossa mummulla tai isällänsä, keksin niin paljon tekemistä tai olemista että en ehdi nukkua. Ja yleensä siinä käy vielä niin että lähden bailaamaan. No sen tietää lapsettomatkin kuinka paljon sitten väsyttää.

Muistelen kaiholla aikaa kun en seurustellut, ei ollut koiraa, ei ollut lasta, ei ollut mitään mikä olisi estänyt nukkumasta melkein joka päivä 3 tunnin päiväunia. Ja kyllä, ikää oli kuitenkin yli 20 vee. Se se oli luxusta.

Raskauden loppuaikana taisin nukkua 85 % päivästä. Se oli niin kivaa. Mitä nyt pissalla vaati juoksemaan vähän väliä, mutta kun osasi reitin niin ei tarvinnut avata silmiä ja uni jatkui mukavasti kun pääsi takaisin sänkyyn. Sitten tuli perkeleitä jos äijä olis sattunut jättämään jotain romujansa reitille tai kissat veti siestaa matkan varrella. Ei ole kiva kompastua puoliunessa 10 kiloiseen kollikissaan.

Täytyy myöntää että viikonloppuisin jos ja kun olen lapsen kanssa kotona niin otan aivan varmasti päikkärit kun lapsi sammuu. Mutta se ei ole sama kuin ennen. Nyt minulla on tuo kävelevä herätyskello. Ja auta varjele jos satut nukahtamaan uudelleen ja täystuhotiihonen on hereillä niin siitä ei hyvä seuraa. Eräänä aamuna vähän nukahdin vielä herätyskellon herätyksen jälkeen niin johan tuli testattua montako dvd-levyä mahtuu soittimeen samaan aikaan. Kyllä sinne 3 meni ja hyvän laitteen äijä osti, se toimii nimittäin vieläkin.

Mutta se tapa millä tuo melkein metrin mittainen kävelevä herätyskello minut herättää on jotain sellaista mikä tuo hymyn huulille. Ei juuri sillä hetkellä, mutta näin pari tuntia sen episodin jälkeen. Lapsi ottaa tutin suusta, sanoo "moo","pu" ja sitten se antaa niin märän pusun ettei jää epäselväksi että kuolaako meidän laps. Kyllä se kuolaa. Yleensä tätä pusua varten otetaan äitiä vielä korvista kiinni. Joskus se puri minua poskeen. Sattui niin paljon että melkein tuli itku. Mutta ei sille voinut suuttua. Se katsoi minua ja sanoi että "pu-uu".

Kun tämä valtavan ihana ja kostea aamurutiini on suoritettu, lapsi kiipeää päälleni pötköttämään, silittää tukkaani, sanoo "ai-ai", sillai hempeästi ja haisee niin pahalle että vesi valuu silmistä. Ja sitten katsellaan Tomi Traktoria. Vaikka keskellä yötä tulisitte kysymään, niin osaisin laulaa nuotilleen oikein etu- ja takaperin sen helvetin tunnarin. "On kukkakedon tilalla traktori, se punainen on väriltään..."

Olen juonut elämäni aikana (siis viimeisen 3 vuoden aikana) niin paljon energiajuomia että niiden teholla pitäisi olla virtaa. Mutta kun ei ole. Mainosmiesten kikka. Sanokaa mun sanoneen. Opettelin juomaan niitä kun tein kouluun semmosen about 400 sivuisen esitelmän jostain helvetin tyylikausista. Kiinnostaa kiviäkin semmoset. Mutta kun pakko oli.
8-15 olin koulussa, 16-22 olin töissä, joten pakko oli yöt siihen tuhlata. Mutta ei siinä sitten ihan kauhean montaa yötä mennyt. Oli nekin kaikki silti pois unikiintiöstä.

Terveydenhoitaja neuvoi liikkumaan enemmän ja syömään monipuolisemmin. Uskon ihan täysin että se auttaisi. Mutta peruslaiskan luonteeni vuoksi en sitä tee.

Joskus ostin kauhean kasan erilaisia hedelmiä että nyt syödään tämmösiä niin saadaan vitamiineja ja ollaan sitten niin pirun terveitä. Lapsi meinasi tukehtua ensimmäiseen viinirypäleeseen mikä lipsahti kokonaisena lautaselle. Persikasta ja mangosta se ei tykkää, banaanin se levittää pitkin pöytää, viinirypäleet täytyy pilkkoa miljoonaan osaan juuri tukehtumisvaaran vuoksi, appelsiinit on "äkeitä" jne. Ompusta se tykkää. Mummu niitä sille sitten kuorii ja pilkkoo. Kyllä minäkin joskus, mutta ihan liian harvoin.

Ja sitten tuo liikunta. Pari viikkoa sitten päätin että nyt loppuu laiskuus ja aloitetaan uusi elämäntyyli, johon siis kuuluu nuo helvetin hedelmät ja liikunta. Kaks kertaa käytiin lapsen ja isomman piskin kanssa lenkillä. Kumpikin reisu oli katastrofi.

Esimerkki: Laps istui rattaissa onnellisena hetken aikaa kunnes kyllästyi ja tahtoi pois. Nostin pennun maahan, että kirmaa lapsi. Ja kyllä se kirmas. Niin lujaa kuin ikinä pääsi ja ihan täysin väärään suuntaan. Sitten se kaatui johonkin ojaan ja nosti semmosen metelin kun lippis putos päästä. Eli pipiä ei tullut, mutta että kaikista maailman vastoinkäymisistä juuri tuo pahin. Lippalakki putos pehmoisen ja kuivan mättään päälle. Voi vittu. Nostin lapsen ja lippiksen pois ojasta ja hoopotin kuin vierasta sikaa että kato nyt kun tuolla on leikkipuisto, mennään pian kattoon kuinka hieno liukumäki sieltä löytyy.

Monen mutkan kautta päästiin lopulta sinne perkeleen puistoon jossa jotku angstiteinit oli aikansa kuluksi päällystäneet penkit räällä. Kyllä meidän niin kelpaa... Lapsi innostui heittelemään hiekkaa, liukumäki oli perseestä, sellasta vauvakeinua ei ollu ollenkaan, joten hiulihei, lapsi jatkoi kirmailuaan. Eikä odottanu, vaikka kiljuin. Ei tietenkään, tossa iässähän ne suurimmat kiireet on. Kun vihdoin ja viimein sain sen mukulan kiinni, istutin sen rattaisiin ja vein semmosta vauhtia kotio ettei varmaan kellekään jääny epäselväx mihin ollaan menos.

En piristyny muuten yhtään tuosta ah niin ihanasta liikuntahetkestä. Hiki tuli kyllä kun saalistin omaa lastani.

Joo, tiedän. Väärinhän minä tein kun toiselle suutuin kun toinen nautti luonnon antimista ja rajattomasta liikkumatilasta. Olen tällänen. Tulkaa ja kivittäkää. En silti lenkkeile.

Koira-asiaa

Olen täysin hurahtanut koiriin. Jonkinlainen piski on pakko pyöriä nurkissa, ja mieluiten monta samalla kertaa. Tälläkin hetkellä niitä on kaksi.

Kouluttamisessa olen tiukka. Huudan, karjun ja kiljun. Lyömistä en hyväksy. Niskasta saa kurittaa, mutta varovasti, ettei satu. Itken pimeässä peiton alla. Poden huonoa omaatuntoa kaikkien maailman kaltoinkohdeltujen koirien puolesta.

Elämääni on mahtunut monta koiraa. Tai no, monta ja monta mutta kuitenkin. On ollut kaiken kokoisia ja näköisiä. Suurin on ollut bernhardilainen ja pienin whippet.

Mutta nyt löysin vastuksen. Sen kaikista pahimman, vaikeimman ja PIENIMMÄN. Jos tämän olisin tiennyt niin hankkimatta olisin jättänyt. Se on maailman kaikkeuden vittumaisin koira. Se on kääpiöpinseri.

Helvetin perkele.

Sillä on ikää 9 kuukautta. Se tietysti kertoo jo paljon, mutta voi taivas jos koira osaa olla päin seinää niin se on sitten sitä. Se on meidän perheen pienin. Tietenkin. Ja joka mielessä.Ja silti se luulee olevansa maailman napa.

Aamulla kun heräät niin eikö se perkele ole jo täydessä vauhdissa. Sillä kun on synnynnäinen ADHD. Hetkeäkään et saa olla rauhassa kun se tyhmyyden ruumiillistuma riehuu. Se pomppii kuin arojänis sänkyyn ja takaisin. Avaat oven että se pääsee kuselle. Ja senhän se tekee, samalla pitää haukkua ja murista naapurin pensasaidalle. Sitten se kyttää koska tuo isompi koira tekee saman tempun ja menee seisomaan "suihkun" alle. Sitten alkaa se joka aamuinen väsytys että tuleeko se sisälle, saako sen kiinni että sen saa taas pestä ettei sitä kusta ole maailma täynnä. Ja kun menet sen pesemään sillä flippaa täysin. Se juoksee ympäri kämppää ja eihän se pysy pystyssä kun sen jarpaat on märät. Se menee kuin ralliauto sateen kastelemalla radalla pitkin seiniä ja kurvit kyljellään. Ja päämääränä sänky. Riehukoon siellä sen aikaa että saan lapsen hoitopaikkavalmiiksi, ajattelen.

Mutta ei, se tulee tutustumaan lapsen vaatekaappiin, vaippapakettiin, aamupalaan ja ihan joka helvetin juttuun mitä täytyisi tehdä ennenkuin päästään ovesta pihalle. Päivän se on vessassa. Kerron myöhemmin miksi. Isomman otan töihin mukaan. Se on leikisti vahtikoira. Kun tulet töistä, se kiljuu kuin pistetty sika vessan oven takana. Ihan niinkuin sitä ei muistaisi että se on olemassa. Avaat vessan oven ja se syöksyy niin pienestä raosta etten tiedä yhtäkään rottaakaan joka siitä mahtuisi. Ja jumalauta taas alkaa se riehuminen ja päin seiniä juokseminen. Se morjestaa isompaansa. Isompi katsoo että HJÄLP! Päästät ne ulos. Sama systeemi kuin aamulla, paitsi että haukkumista ja murisemista on paljon enemmän. Pirttiin on niin kiire että se ehtii juosta pari kertaa ovea päin ennenkuin ehdit sen avaamaan.

Koko illan se riehuu lapsen kanssa. Lapsi sitä koiraa rakastaa, en minä. Lapsen syy että se edes on meillä. Kukaan täysjärkinen ei tommosta pirttiinsä ottaisi. Isompi nukkuu sohvalla. Se pienempi perkele härnää sitä. Tästä ei hyvä seuraa. Komennat sitä että rauhotu nyt saatana. Sitten se näyttää kuka on pomo. Ja tässä tulee syy siihen miksi se on päivisin vessassa. Se menee lapsen huoneeseen ja nostelee koipea kaikkeen mikä sattuu olemaan 2 cm koholla lattiasta. Sitten se tulee olohuoneeseen, ruopii mattoa merkiksi ja murahtelee samalla. Sitten täytyy päästä pihalle jatkamaan merkkailua. Naapurin kissa on 4 kertaa sen kokoinen mutta silti sille on hyvä räyhätä 1,5 metrisen aidan takaa. Kissa on jo tottunut tähän. Se ei pahemmin hötkyile.

Ja seksiä sen pitää harrastaa joka päivä monta kertaa. Sillä oli omiakin pehmoleluja mutta se nussi ne puhki. Söi silmätkin päästä. Niin ja nenän jos sellainen sattui olemaan. Nyt sillä on vaan vessapaperihylsyjä. Niitä se ei pane. Lapsen lelut pidetään korkealla hyllyn päällä ja niillä leikitään valvotusti ettei tuo perkele niitä nussi.

Mutta jos on paljon pahaa niin pakkohan sitä on olla jotain hyvääkin. Se hellyyden määrä mitä tuosta saatanan pikku kätyristä lähtee. Se on jotain uskomatonta ja joskus aivan käsittämättömän rasittavaa. Kun koira sattuu olemaan kääpiökanin kokoluokkaa niin suuhunhan se änkee. Ja kun istut soffalla se saatana tulee nukkumaan niskaan. Mitä enemmän tukkaa sitä enemmän se hieroo.

Illalla kun lapsi menee nukkumaan, niin se ottaa parhaan paikan sängystä. Se perkele menee tyynylle makaamaan pitkin pituuttaan ja peiton alle. Siellä se nukkuu koko 10 tuntia. Piereskelee ja murisee unissaan. Eikä varmaan väistä. Ei vaikka mitä tapahtuis. Se on sen paikka. Se on pomo.